Lontoon Green Line maaseutualueen RT bussi 4744

Uutena neljäksi vuodeksi varastoon

Museon kaksikerrosbussin alusta on tehty AEC:n Southallissa Windmill Lanella sijaitsevassa suuressa kuorma- ja linja-autotehtaassa. Tehdas sijaitsi Länsi-Lontoossa noin puolessa välissä matkaa keskustasta Heathrown lentokentälle. Auton kori on tehdyllä Weymannin koritehtaalla Addlestonessa lounaisessa Lontoossa.

Museon AEC RT -linja-auto 4744 kuului RT-linja-autojen tilauserän loppusarjaan, jota ei sen valmistuessa 1954 tarvittu liikenteeseen. Huhtikuussa 1954 valmistunut linja-auto siirrettiinkin Lontoon luoteispuolella Pohjois-Watfordissa sijaitsevalle Garstonin (GR) varikolle säilytettäväksi pukeilla ilman renkaita. Auto oli neljä vuotta varastoituna keräämässä pölyä. Varastopaikkaa vaihdettiin välillä ja auto oli varastoituna myös Loughtonissa (L).    

Lontoon koillisen maaseutualueen bussina 1958–1966

Museon bussi otettiin viimein liikenteeseen maaliskuussa 1958. Se sai rekisterikseen OLD 530 ja siksi rekisteri on samaa sarjaa alkupään seuraajamallin RM-bussien kanssa. Auton ensimmäinen kotivarikko ei sijainnut kaukana Garstonin varastopaikasta. Watford High Street sijaitsi Watfordin keskustassa Garstonin eteläpuolella. Kahta näin lähellä olevaa varikkoa ei kuitenkaan pienenemään lähteneiden matkustajamäärien vuoksi pitkään tarvittu. Watford High Street suljettiin huhtikuussa 1959 ja bussimme siirtyi Garstonin varikon kirjoihin.

Ensimmäistä kertaa bussimme peruskorjattiin Aldenhamissa 1962. Valmistuttuaan korjauksesta huhtikuussa auto ei palannut Garstoniin, vaan sijoitettiin vielä kauemmas lounaaseen Hemel Hempsteadin (HH) varikolle. Siellä auto oli liikenteessä alkuvuoteen 1966 asti.

Täyskorjaus ja korin vaihto 1966

Alkuvuonna 1966 auto tuli taas Aldenhamiin täyskorjaukseen. Täyskorjauksissa kori nostettiin pois alustalta. Alusta ja kori korjattiin molemmat uusilla osilla uutta vastaaviksi. Usein kori vaihtui ja näin museon autonkin tapauksessa. Autoon tuli neljä vuotta alustaa vanhempi kori, joka oli otettu liikenteeseen jo helmikuussa 1950. Kori oli uutena autossa 2516, joka palveli Lontoon eteläpuolella Chelshamin ja Crawleyn varikoilla. Kori oli peruskorjattu kahdesti aiemmin kesäkuussa 1957 ja elokuussa 1961. Malliltaan kori oli täysin samanlainen Weymanin tekemä kuin auton alkuperäinen kori oli ollut.

Ajossa Kentin kreivikunnassa 1966–1969

Täyskorjauksen jälkeen auto sijoitettiin täsmälleen toiselle puolella Lontoota kaakkoon Kentin kreivikunnan alueella sijaitsevalle Dunton Greenin (DG) varikolle. Dunton Greenistä lähti 1969 arkipäivänä 47 autoa linjoille.* Täällä autosta on valokuva, missä se on linjalla 421, mikä oli yksi tämän varikon RT-rahastajabusseilla ajettavista linjoista. Lontoon bussiliikenne kärsi 60-luvulla kannattavuus- ja työvoimansaantiongelmista. Huonoon lopputulokseen päätyneessä Reshaping Plan -suunnitelmassa ratkaisuksi valittiin rahastajaa vaativista kaksikerrosbusseista luopumista. Liikenne oli tarkoitus hoitaa nykyaikaisilla takamoottorisilla yksikerrosbusseilla, joissa ei tarvittaisi rahastajia. Lontoon maaseutulinjoille tilattiin 138 uutta AEC Swift yksikerroslinja-autoa. Vanhat kaksikerrosbussit joutivat jo lepäämään – museon autokin oli seisonnassa alkuvuonna 1969. Auto vaihtoi seisontapaikkaa parikin kertaa, mutta näillä varikoilla ei vanhahkoa RT-bussia tarvinnut ottaa ajoon.

Green Linen yhtiöittäminen ja ajossa Surreyssa 1969–1971

Huhtikuussa 1969 auto otettiin käyttöön Lontoon eteläpuolella Surreyssa sijaitsevalla Dorkingin (DS) varikolla.  Dorkingin varikko oli Dunton Greeniä pienempi, sillä sieltä lähti arkipäivänä 25 autoa. Täällä RT-busseja käytettiin linjalla 414. Heti kesäkuussa 1969 auto vieraili korjauksessa Aldenhamissa, mutta tällä kertaa se vain maalattiin uudelleen.

60-luvun loppu oli Englannin linja-autoliikenteen mullistuksen aikaa. Suuri osa koko maan yrityksistä tuli valtio-omisteisen National Bus Companyn haltuun. Aiemmin Lontoon liikenteen osana pyöritetty Green Line muodostettiin omaksi yhtiökseen London Country Bus Service, joka tuli myös NBC:n haltuun. Yhtiöittämisen seurauksena seurasi taloudellinen tulosvastuu, jonka saavuttaminen yli-ikäisillä autoilla uudistamatta jätetyssä liikennekentässä oli käytännössä mahdoton tehtävä. Surreyssa tehdyn tutkimuksen mukaan suurella osalla aikuisväestöä oli auto ja kotitalouksista vain yksi kolmasosa oli julkisen liikenteen varassa. Ihmisten liikkumistottumuksiin vaikutti myös televisio, joka näkyi vapaa-ajan kulkijoiden merkittävänä vähentymisenä, kun ihmiset jäivät kotiin televisiota katsomaan. Aiemmin eivät saarivaltakunnan asukkaat olleet näin hyvin pienissä taloissaan viihtyneet.

Uusien yksikerrosautojen käyttöönotto eteni. Vuoden 1972 alussa Brentwood – Lontoo linjan kaksikerroksiset kaukoliikenne-Routemasterit RCL:t syrjäytyivät uusien autojen tieltä. Näitä kohtalaisen uusia ja sisustukseltaan hienoja autoja siirrettiin muun muassa Dorkingiin, missä ne korvasivat myös tammikuussa museon bussin.

Kiertolaisena ympäri Lontoota 1972–1973

Tammikuussa 1972 museon auto aloitti Crawleyn (CY) varikolla, joka sijaitsee etelässä Gatwickin lentokentän alapuolella puolessa välissä matkaa Lontoon keskustasta rannikolle Brightoniin. Nyt oltiin jo Sussexin kreivikunnan puolella, jolla ei enää ollut edes maarajaa Lontoon keskusta-alueen kanssa. Crawleyn varikolta lähti arkipäivänä 36 autoa ja täällä oli useita vakituisesti RT-busseilla ajettavia linjoja, kuten 405, 405B, 438C, 476 ja 476A. Näillä linjoilla löytyi ajoa puoleksi vuodeksi.

Heinäkuussa 1972 auton uudeksi varikoksi tuli Staines (ST), joka sijaitsee Lontoon itäpuolella Heathrowin lentokentän lähellä.  Stainesin varikolta lähti arkipäivisin 26 autoa. RT-busseilla ajettavia linjoja oli neljä 441, 441C, 441D ja 444. Valitettavasti kaikki nämä linjat lopetettiin säästösyistä lokakuussa 1972 ja taas oli museomme bussin aika jatkaa matkaansa.

Seuraava varikko olikin automme uran läntisin sijoituspaikka. Buckinghamshiren kreivikunnassa sijaitsevalta High Wycomben varikolta lähti arkipäivänä 28 bussia. Vaikka varikolla ei ollut yhtään linjaa, jota olisi liikennöity vakituisesti RT-bussilla, löytyi museon autolle töitä. Yksikerrosautoihin siirtyminen ei onnistunut niin kuin suunniteltiin, sillä esimerkiksi AEC Swift -bussit olivat teknisesti melko epäonnistuneita. Kun kesällä 1971 niitä alettiin käyttää kovia mäkiä sisältävällä linjalla Dunton Greenin varikolta alkoi autojen maine kärsiä. Matkustajat kertoivat, kuinka nousuissa moottoritilasta alkoi tulla savua ja palavan öljyn hajua samalla kun auton ylikuumenemisen merkkiääni soi. Näillä autoilla liikennöidessä oli hyvä pitää jotakin vanhempaa autoa varalla hakemaan tien poskeen jääneen auton matkustajat. Esimerkiksi elokuussa 1975, jolloin kaikki 138 Swift-bussia olivat alle viisi vuotta vanhoja, 40 autoa oli teknisten ongelmien vuoksi pois liikenteestä. Tämä tarkoitti, että päivittäin 27 vara-autoa tarvittiin heti jo aamulla liikenteen alkaessa – ja nämä siis ennen kuin yhtään linjalle lähtenyttä Swiftiä oli ehtinyt hajota. Vaikka RT ei kahden hengen miehistön vaativana ollutkaan paras mahdollinen vara-auto, oli museon auto High Wycombessa yli vuoden marraskuuhun 1973.

Viimeiset pysäkit 1973–1975

Marraskuussa 1973 museon bussin uudeksi varikoksi tuli päivittäin 35 autoa linjalle lähettävä Chelsham (CM). Chelsham sijaitsi Lontoon eteläpuolella Surreyssa. Tälle varikolle oli tullut ajoon uusia kuljettajarahastukseen sopivia Leyland Atlantean kaksikerrosbusseja, mutta yksi varikon linjoista numero 403 oli jäänyt rahastajamallin autoilla liikennöitäväksi. Tästä linjasta muodostuikin viimeinen London Countryn rahastajalinja ja viimeinen, jolla ajettiin RT-bussilla kesällä 1978!

Museomme bussi jatkoi ajoa tällä viimeisten mohikaanien linjalla. Huhtikuussa 1974 läheiseltä Reigaten (RG) varikolta loppuivat vara-autot ja auto oli siellä kirjoilla. Reigatessa ei tähän aikaan enää ollut säännöllisesti RT-busseilla liikennöitävää päälinjaa.

Huhtikuuhun 1976 mennessä oli uusia linja-autoja hankittu lähes 700 kappaletta ja Green Lineltä perittyjä autoja oli 494 kappaletta.  Vaikka joidenkin uusien autojen kanssa oli ongelmia, niitä oli hankittu paljon. Leyland Atlanteanit toimivat kohtalaisen hyvin ja samoin tekivät todella uudenaikaiset Leyland National -yksikerrosbussit. Näistä jälkimmäiset tosin karkottivat asiakkaat kovalla sisämelullaan ja karulla sisustuksellaan, mutta se on kokonaan toinen tarina. Yli 22 vuotta vanhoja RT- ja yksikerroksisia RF-autoja oli vielä ajossa 139 kappaletta. Museomme auto ei kuitenkaan enää ollut rivissä. RT-busseja oli enemmän kuin niitä tarvittiin ja niitä hylättiin sitä mukaan, kun autoihin tuli suurempaa korjaustarvetta. Museomme auto jäi liikenteestä pois toukokuussa 1975 ja myytiin seuraavassa kuussa.

Ted Brakellin romuttamo

Ted Brakellin omistama Wombwell Diesel autopurkamo oli yksi vanhoja lontoonbusseja ostavista yrityksistä. Purkamistoiminnan lisäksi täällä ehostettiin vanhoja linja-autoja ja myytiin niitä harrastajille ja muille tarvitsijoille kotimaassa ja ulkomailla. Museomme auto oli useita vuosia tällä bussipurkamolla ja tiettävästi auto oli moottorivikainen. 90-luvulla tehdyissä luetteloissa auto onkin merkitty romutetuksi.

Mutta museomme auto ei mennyt romuksi. Moottorivikaa enemmän painoi auton hyvä yleiskunto ja moottori korjattiin tai vaihdettiin. Vihreän Lontoon maaseutubussin haluttavuus markkinoilla oli paljon punaista aivan samanlaista huonompi, joten bussi maalattiin keskuslinjojen punaiseen väriin. Näin autolle olisi voinut käydä käyttöaikanaankin, mutta sattumalta se ei koskaan eksynyt pois maaseutulinjoilta. Autoon löytyi linjakilvet ja varikkotunnukset, jotka tosin ovat linjoilta ja varikoilta, missä auto ei koskaan ole ollut.

Pirteän näköinen ja rahastuskonetta sekä lippuja myöten (!) varustettu lontoonbussi löysikin ulkomaalaisen ostajan Suomesta.